Valtaa vai oikeuksia?

”Saamelaisten ja suomalaisten suhteiden historiassa on usein kysymys vastakohtaisuuksista, vallasta ja haltuunotosta, mutta myös keskinäisistä vaikutuksista, kanssakäymisestä ja oikeudesta”, kirjoittaa Oulun yliopiston Giellagas-intituutin kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola kirjan Saamelaiset suomalaiset alussa.

Saamelaisten historiasta on puhuttu pitkään sorron historiana ja radikaali saamelaisliike on verrannut menneisyyttään muiden alkuperäiskansojen, erityisesti intiaanien kohtaloihin. Vähitellen kuva saamelaisten historiasta on kuitenkin muuttunut vivahteikkaammaksi, Lehtola kirjoittaa.

Olin torstaina työmatkalla Inarissa. Matkalta tarttui mukaan myös Saamelaiset suomalaiset -kirja.

Tiukkatahtinen ja äärimmäisen kiinnostava päivä pohjoisessa konkretisoi professori Lehtolan kirjoittamaa. Kävin puhumassa saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa ja vierailin saamelaismuseo Siidassa sekä tapasin Inarin kunnan väkeä ja saamelaiskäräjien
edustajia. Ivalossa oli päivän päätteeksi hyvä keskustelutilaisuus
politiikasta ja kulttuurista.

Oli mm. kiinnostavaa kuulla saamelaiskäräjien nuorisoneuvostosta.
Saamelaisnuorilla on täällä Suomessa itse asiassa enemmän oikeuksia kuin Ruotsissa tai Norjassa. Heillä on oikeus minkä tahansa lautakunnan tapaan esittää ehdotuksia ja he saavat puheoikeiden
kokouksissa. Eräs tapaamani ihminen totesi, että nuoret ovat ylpeitä
saamelaisuudestaan, uskaltavat puhua, nostavat päänsä.

Oma kulttuuriperintö kiinnostaa saamelaisnuoria ja monet heistä
rakentavat uudelleen saamelaista identiteettiä. He yhdistelevät
perinteisiä saamelaistaiteen muotoja, saamen kieltä ja globaalia
nuorisokulttuuria. Syntyy uusia taidemuotoja. Uudempia
saamelaistaiteen aloja on mm. elokuva. Perinteisiä muotoja ovat
tietenkin käsityö, kuvataide ja musiikki – erityisesti joiku.

Vuosi sitten Helsingissä konsertissa Savoy-teatterissa maailman tunnetuin joikutaiteilija Wimme Saari sai lavalle vieraakseen
Palefacen. Kaksi erilaista musiikkilajia kohtasi. Helsinki – Shangri-La
–levyllä Paleface räppää Sammuva soihtu –kappaleessa Wimmen ja
(Kemijärvellä syntyneen) Davon kanssa siitä, miten “myrsky nousee
ylle neljän tuulen maan”.

Saamelaisten asia nousi taas valtakunnan mediassa ennen pääsiäistä esiin, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö kävi vieraana Inarissa
ja puhui varauksella ILO 169 -sopimuksen ratifioimisesta. ILO 169 on
yksi tärkeimmistä alkuperäiskansoja koskevista kansainvälisistä
sopimuksista. Itse pidän ILO 169 -sopimuksen ratifioimista tärkeänä.
Se on myös asetettu tavoitteeksi hallitusohjelmassa.

Miksi ILO 169 on tärkeä?

Näen sopimuksen ratifioimisen paljolti kultturin kannalta. Se tunnustaa paitsi alkuperäiskansojen oikeudet perinteisiin
asuinalueisiinsa ja niiden luonnonvaroihin, sekä niiden kautta
perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen, se myös velvoittaa
valtioilta erityistoimenpiteitä alkuperäiskansojen kulttuurin, kielen ja
ympäristön suojelemiseksi. Sopimuksen ratifioiminen loisi Suomelle
roolin toimia kansainvälisesti edelläkävijänä alkuperäiskansojen
oikeuksien edistäjänä.

Humaanin ja sivistyneen valtion tehtävä on vaalia pieniä, uhanalaisia kieliä, tässä tapauuksessa saamelaiskieliä, joilla on meille
korvaamaton kulttuuriarvo.

Perustuslakiinkin on kirjattu saamelaisten oikeus alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.

Kielten katoamisen myötä emme menetä vain sanoja, vaan myös ajattelua ja kokemuksia. Saamelaiskielten turvaamiseksi on tehty
paljon, mutta viime vuosien toimenpiteet vielä takaa saamen kielten säilymistä. Saamen kielten asema on edelleen uhanalainen, kolmesta
saamelaiskielestämme koltansaamen ja inarinsaamen asema on
vakavasti uhanalainen.

Alkuperäiskansojen kulttuuri on sidoksissa myös siihen, että perinteiset elinkeinot säilyvät elävinä. Saamelaisilla on myös
kestävän kehityksen elämäntavan osaajina paljon sellaista perinteistä
tietoa, joka voi myös hyödyttää valtakulttuuriamme ilmastonmuutoksen oloissa ja kestävän kulttuurin kehittämisessä.

Siida-museossa on muuten kaksi vierailevaa näyttelyä, jotka toivat alkuperäiskansojen suojelemisen merkityksen maailmanlaajuisestikin
lähemmäksi. Toinen näyttelyistä esittelee Chilen alkuperäiskansan,
mapuche-intiaanien kulttuurihistoriaa. Toinen taas on Suomessa
asuvan ja työskentelevän chileläissyntyisen valokuvaaja Adolfo Veran
valokuvanäyttely, joka kertoo mapuche-intiaanien elämästä nyt. Vera halusi näkyväksi mapuche-intiaanien tilannetta ja yhteisöä taistelussa
kulttuurinsa pelastamiseksi.