Heikommasta osapuolesta vahva

Emma Salokoski avasi tänään hienoilla lauluillaan Helsingin Tennispalatsissa järjestetyn Tekijänoikeuspäivän. Hän lauloi Aulikki Oksasen sanoin: ”Niinkuin kaksi mannerta, joita meri erottaa”. Mietin laulua kuunnellessa, omaa puheenvuoroani odottaessa, onko tämä tekijänoikeuskentän kuva. Toivottavasti ei.

Tekijänoikeuspäivän otsikon mukaan luova ala ja media ovat murroksessa. Päivän tarkoituksena oli löytää vastauksia kysymykseen, miten tekijänoikeudet tässä murroksessa pärjäävät.

Kysymys on siis luovan työn hedelmien ja erityisesti niiden jakelun siirtymisestä verkkoon. Perusperiaate on, että digimurroksen keskellä luovien sisältöjen levityksestä ja jakelusta syntyvän tulon on jakauduttava oikeudenmukaisesti tekijöiden ja sisältöjen hyödyntäjien kesken. Levitykseen tehdyille taloudellisille panostuksille tulee saada katetta, mutta niin ettei tekijä unohdu. Ilman tekijää ei olisi teosta, jota hyödyntää.

Tekijänoikeuslakiamme kritisoidaan. Vanhassa laissa on uudistettavaa, mutta se ei ole suurin este digitaalisten markkinoiden syntymiselle.

Suuri este on isojen mediakorporaatioiden pyrkimykset haalia oikeuksia tekijänoikeuksiin, joita ne eivät kuitenkaan käytä. Korporaatiot haluavat, että esimerkiksi elokuvat ovat vain heidän omaisuuttaan, jolloin tervettä kilpailua ei synny.

Toivon isoilta mediakorporaatioilta reiluutta ja läpinäkyvyyttä kaikessa toiminnassaan.

Otin Tekijänoikeuspäivän puheessani esille myös toisen tekijöiden ja mediajättien välisen pulman.

Olen saanut paljon viestejä, joissa kuvataan sopimustilannetta, jossa vastakkain ovat iso mediatalo ja vapaa tekijä. Asia koskee sopimuspolitiikkaa. Perusasetelma on, että jättiläinen pakottaa avustajansa allekirjoittamaan sopimuksen, jonka pelisäännöt sanelee käytännössä yhtiö yksin. Tämä tarkoittaa kertakorvauksella yksinoikeuksia tekijän tekemään sisältöön. Yhtiö siis haluaa yksinoikeuden julkaista avustajan luoman sisällön kaikissa julkaisuissaan, käyttää sisältöä vapaasti markkinoinnissa ja mainonnassa – tekijältä erikseen kysymättä.

Tätä voi lähestyä sekä konkreettisemman, että filosofisemman epäoikeudenmukaisuuden kysymyksenä. Kysymys on sananvapaudesta, demokratiasta ja ihmisten oikeuksista.

Kenelle mahdollisesti vielä joskus kulttuurihistoriallisesti tärkeiden tarinoiden ja kuvien tulisi kuulua? Kärsiikö suomalaisen tiedonvälityksen laatu siitä, jos tiukan sopimusmallin takia tekijät eivät suostu sopimuksiin eikä yhteistyötä synny?

Kysymys on myös etiikasta. Sopimukseen nimittäin kuuluu, että yhtiö saa vapaasti muokata sisältöä tekijältä erikseen kysymättä ja sopimus myös vapauttaa yhtiön juridisesta vastuusta sisällön osalta. Eli kun tekijä vaikkapa tekee haastattelun tai ottaa kuvan henkilöstä X, joka haastaa yhtiön oikeuteen sen käytettyä haastattelua markkinoinnissaan, haastattelun tekijä on juridisesti vastuussa tapahtuneesta. Ja kun esimerkiksi journalismia tehtäessä juttujen kohteet ovat usein ihmisiä, ei elotonta materiaalia, free-tekijä ei uskalla ottaa riskiä, että jutun tai kuvan jatkokäyttö veisi hänet oikeuteen.

On ymmärrettävää, että mediatalot haluavat oikeudet vakinaisten työntekijöidensä sisältöihin. Avustajilta näin laajamittainen tekijänoikeuksien vaatiminen ei ole perusteltua. On ongelmallista, että itsensä työllistävä tekijä ja monikansallinen pörssiyhtiö laitetaan tasavertaisiksi neuvotteluissa. Ei vaadita hirvittävän suurta herkkyyttä, että huomaa, että asetelmassa on jotain vinksallaan.

Miten yksittäisen tekijän ja mediajättiläisen kohtaamisesta voisi tulla kohtuullisempi? Asia ei ole yksinkertainen. Vääristyneelle sopimuspolitiikalle on tehtävä jotain, kulttuurin on muututtava. Kysymys ei ole vain vääristymien korjaamisesta, vaan laajemmasta ajattelun muuttumisesta.

Maailma ei ole mustavalkoinen. Se muuttuu ja muutoksen mukana on pysyttävä. Myös tekijöiden, jotka sisältöä tekevät. Pitää oppia neuvottelemaan, hinnoittelemaan osaamisensa ja puhumaan rahasta. Ehkä järjestäytymään.

Vastakkainasettelut eivät tässäkään hyödytä ketään. Sopimusten osapuolten pitää kunnioittaa toisiaan, asettua toisen asemaan ja miettiä, miten löytää keinot ja kyvyt päästä yhteiseen päämäärään. Marttyyrien aika on ohi.

Nyt pitää etsiä ja löytää keinoja, joilla asioita voitaisiin ratkaista pitkällä tähtäimellä. Niihin kouluihin, taideoppilaitoksiin ja vaikkapa tulevaan taideyliopistoon, joita tekijät käyvät, pitää saada osaamista ja koulutusta, josta on ihmiselle hyötyä. Koulutusta, joka antaa ihmisille taitoja ja kykyä huolehtia asioista kokonaisvaltaisemmin.

Heikomman osapuolen asemaa ei saa käyttää hyväksi. Heikomman osapuolen suojaaminen ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat yhteiskuntamme tärkeitä tehtäviä. Nämä periaatteet eivät saa jäädä vain lauseiksi, joihin joskus vedotaan, vaan niiden pitää toimia kannustimena sille, että tietoa levittämällä ja kouluttamalla, myös heikompi voi olla vahva.

Syötän pallon myös tekijänoikeusjärjestöille. Murros on hyväksyttävä, pitää elää nykyajassa ja on keksittävä uusia keinoja.

Piratismi on tekijän vihollinen. Sen kitkeminen ei ole kuitenkaan helppoa, koska valtion ei pitäisi ryhtyä sensuroimaan internetin toimintaa.  Ehdotukset estomääräyksistä ja varoituskirjemenettelyistä ovat niin radikaaleja toimenpiteitä, että niitä ei pitäisi omaksua. Internetin merkitys demokratialle ja ilmaisunvapaudelle on tärkeä.

Samalla on kuitenkin tiedostettava, että piratismi on väärin. Laiton jakelu ja laittomien lähteiden suosiminen syövät luovan alan tekijöiden toimeentuloa. Ihmisten vastuun korostaminen on tärkeää. Piratismin kitkeminen edellyttää lisää resursseja, tietoa ja tiedotusta.

Vastakkainasettelut ja kahnaukset ovat tekijänoikeustyön yksi valitettava piirre. Sain tuntea sen, kun omia naamakuviani ripustettiin ennen viime joulua kerrostalojen seiniin. Alla viitattiin riistoon.

Tietynlaiseen vastakkainasetteluun liittyy myös pari viikkoa sitten tapahtunut sosiaalisessa mediassa ja tänään myös Helsingin Sanomissa uutisoitu dj-ratsia. Sekin on yksi esimerkki ajan murroksesta. ”Digi-iskuissa” tutkittiin 40 ravintolaa ja levyjen soittajaa.

Ongelma on se, että aika on muuttunut digitaalisten soittimien rakennemuutoksen myötä. Rajat eivät ole selviä. Tässäkin tapaukssessa vastakkain olivat keskenään erikokoiset ja muotoiset tahot – tietynlaisen monopoliaseman saavuttaneet tekijänoikeusasioita ajavat yhdistykset ja yksittäiset, järjestymättömät dj:t.

Mitä pitäisi tehdä? Ainakin lisätä läpinäkyvyyttä. ”Digi-iskut” vaativat huolellista selvittelyä. Ajattelen, että asian tuleminen julkisuuteen on hyvä keskustelunavaus, ei taistelu, vaan mahdollisuus avoimelle puheelle.