Rahat hallinnosta kentälle

Suomessa havahduttiin Lontoon olympialaisten aikana Tanskan, Norjan ja Ruotsin meitä parempaan mitalisaldoon. Samalla lisääntyivät vaatimukset huippu-urheilun rahoituksen lisäämisestä, tosin jotkut halusivat lopettaa huippu-urheilun tukemisen kokonaan. Negatiivisuus leimasi mielipiteitä sekä monilla urheilun ystävillä, että vastustajilla.

Harvassa puheenvuorossa huomattiin, että huippu-urheilun julkinen rahoitus on Suomessa enemmän kuin tuplaantunut 2000-luvulla. Huippu-urheilun rahoitus ei ole kasvanut vain euromääräisesti, vaan myös suhteessa muuhun liikunnan rahoitukseen.

Kesäolympialaisista mitaleita on saatu tasaisen vähän koko 1984 boikottikisojen jälkeisen ajan. Rahan määrällä ei siis näytä olevan suoraa merkitystä mitalisaaliin kannalta. Ei pidä myöskään väheksyä urheilijoidemme työtä Lontoossa. Paralympialaisissa nähtiin toinen toistaan upeampia suorituksia ja olympialaisissakin saimme nauttia monesta huippusuorituksesta. Huomaamatta ei myöskään pidä jättää esimerkiksi miesten koris- ja lentismaajoukkueen mahtavia pelejä ja monia muita hienosti viime vuosina Suomea edustaneita urheilijoita.

Meille ministeriössä on itsestään selvää, että huippu-urheilijoiden toimeentulosta ja harjoitusmahdollisuuksista pitää huolehtia. Silläkin saralla on vielä paljon parannettavaa. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin panostaa sinne, missä massat liikkuvat. Rahaa ei voi siirtää vain pyramidin huipulle, menestyminen huippu-urheilussa edellyttää näin pieneltä maalta nykyistä laajapohjaisempaa ja innostavampaa liikunnan harrastuskenttää.

Suomi on kärkimaita maailmassa lasten liikkumisen määrässä. Valitettavasti nuorten osalta olemme jo häntäpäässä. Meillä siis tapahtuu poikkeuksellisen kova karsinta, kun nuoria syrjäytetään liikunnasta liian korkeilla maksuilla tai liialla keskittymisellä jonkun lajin lyhytaikaiseen menestykseen. Toisaalta jalkapalloakin pelataan usein mieluummin tietokoneella kuin nurmella.

Kokonaisuutena väestö ei liiku lähellekään tarvittavaa määrää. Tämä on ongelma kansanterveyden ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Suomalaisen urheiluliikkeen ja liikuntapolitiikan onnistumista voidaan mitata sillä, kuinka monella on liikunnallinen elämäntapa tai sillä, kuinka paljon iloa ja henkistä hyvinvointia liikunta ihmisille tarjoaa. Yksien olympialaisten mitalimäärällä sitä ei voida mitata. Aiempaa suurempi menestys tulee laajojen harrastajajoukkojen myötä, jos on tullakseen.

Valtion veikkausvoittovaroista jakaman rahoituksen kasvu ei ole kohdistunut vain huippu-urheiluun. Myös liikuntajärjestöjen saamat tuet ovat nousseet. Kun rahaa on tullut vuosittain lisää, ei ole pysähdytty pohtimaan kokonaisuutta. Vanhojen rakenteiden päälle on rakennettu aina vain uusia rakenteita ja projekteja. Olemmekin olleet tukemassa järjestörakenteen uudistusta, joka on välttämätön, koska järjestöjen saama rahoitus ei enää tule kasvamaan. Huippu-urheilunkin saamista lisärahoista liian suuri osuus on mennyt liiaksi jonnekin urheilijoiden ja valmentajien ulottumattomiin.

Samaan aikaan kunnat ovat alkaneet periä yhä suurempia vuokria liikuntapaikoista ja pienentäneet seurojen avustuksia. Yhä isompi osa uusista liikuntapaikoista on rakennettu yksityisillä varoilla, jolloin vuokrat ovat moninkertaisia kunnallisiin nähden. Kun vielä seuroissa toimii yhä vähemmän aktiivisia vapaaehtoisia ja yhä enemmän palkallisia valmentajia, ovat seurojen perimät maksut nousseet rajusti etenkin suurimmissa kaupungeissa.

Muutokset eivät tapahdu sormia napsauttamalla, mutta aiomme kääntää nykyisen kehityksen, jossa liikunnasta perittävät kustannukset nousevat vaikka valtion rahoitus liikunnalle kasvaa. Meillä ei ole varaa syrjäyttää yhä isompaa osaa nuorista liikunnasta kohtuuttoman suurten kustannusten takia. Tämän takia olemme sitoutuneet kasvattamaan seuratukijärjestelmää ja muuttamaan sen rakennetta niin, että sen avulla yhä useampi seura voi laskea harrastamisen kustannuksia.