Guggenheim II

Kun poliitikot tekevät päätöksiä, on virkamiesten tehtävä toimia niiden mukaisesti. Toki aiemmin tehtyjä päätöksiä voidaan muuttaa, mutta silloin pitää asiat tehdä erityisen avoimesti. Selkeän poliittisen päätöksen muuttamisen pitää myös lähteä poliitikoilta, ei virkakunnalta.

Esimerkki juuri päinvastaisesta salakähmäisestä toiminnasta on jo kertaalleen hylätyn Guggenheim-taidemuseohankkeen salainen valmistelu, Guggenheim II, jota on tehty piilossa julkisuudelta jo jonkin aikaa.

Guggenheim-hanke hylättiin Helsingin kaupunginhallituksessa vuosi sitten, toukokuussa 2012. Helsinkiläiset ja kaupunkilaisten valitsemat luottamushenkilöt eivät olleet valmiita museota kannattamaan, eikä siihen ole ollut valmis myöskään valtio. Kulttuuriministerinä olen suhtautunut hankkeeseen alusta asti kriittisesti, eikä minuun tai opetus- ja kulttuuriministeriöön ole oltu yhteydessä tämän toisen, salaisen valmistelun aikana.

Taiteen ja kulttuurin rahoitus on tällä hetkellä todella tiukilla. Olemme joutuneet tekemään vaikeita säästöjä, joista myös museoala on joutunut kantamaan osansa. Uutta Kansallisgalleriaa, joka muodostuu kolmesta valtion taidemuseosta, perustetaan parhaillaan. Jo pelkästään säätiömuotoisen Kansallisgallerian perustaminen on ollut niin iso projekti, että se on ajanut ahtaalle muutkin veikkausvoittovaroista rahoituksensa saavat taiteen ja kulttuurin toimijat. Puhumattakaan, että valtion budjettiin tulisi täysin ulkopuolelta tällainen uusi rahasyöppö Guggenheim, jolle pitäisi varata vuosittain iso osa muutoinkin niukoista määrärahoista.

Guggenheim-museota on vaikea kuvitella Helsinkiin ilman valtion panosta. Täysin yksityisellä rahoituksella voi tietenkin toteuttaa hankkeita, mutta opetus- ja kulttuuriministeriöllä ei yksinkertaisesti ole osoittaa lisämäärärahoja Guggenheimiin. Helsingin kaupungin kulttuuribudjetin ohjaisin oman taidemuseon kehittämiseen.

Yhdysvaltalaisen Guggenheim-säätiön lähtökohta näyttelytoiminnan järjestämiseen on aivan erilainen kuin maamme nykyisillä julkisilla taidemuseoilla. Vaikka yksityinen Guggenheim-säätiö onkin saanut verkostonsa museoita rakennutettua julkisilla varoilla, museot ovat eräänlaisia säätiön taidehalleja tai gallerioita. Niissä maksetaan maltaita pelkästä museon nimestä ja pääasiassa kierrätetään ulkomaisia näyttelyitä, joista päättäminen olisi suomalaisten taideasiantuntijoiden ulottumattomissa. Guggenheimin kautta ei myöskään lähtökohtaisesti kartutettaisi kaupungin taidekokoelmaa.

Toiminta-ajatukseltaan Guggenheim on eräänlainen kuvataidemaailman franchise-toimija, ostobrändi, jossa kierrätetään pääosin samoja, kaikelle kansalle tuttuja taiteen suurnimiä vuoron perään museosta toiseen. Helsinkiin näyttelyt ehtisivät oletettavasti useimmiten vasta, kun ne olisivat jo olleet esillä muissa Guggenheimeissa. Kansainvälisten näyttelyiden järjestäminen Guggenheim-museoissa ei myöskään välttämättä ole halpaa, kun kaikki kulut otetaan huomioon. Kuvataidealan asiantuntemus on meillä jo nyt hyvällä tasolla. Laajojen verkostojen avulla on onnistuttu järjestämään myös useita laadukkaita kansainvälisen tason näyttelyitä, joskus huomattavankin edullisesti.

Guggenheimin sijaan olen suhtautunut myönteisesti taiteilijoiden omaan nykytaidehankkeeseen Checkpoint Helsinkiin, jonka ideana on nostaa esiin uusia suomalaisia ja kansainvälisiä nykytaiteilijoita. Helsingin Juhlaviikkojen yhteyteen suunniteltu näyttelytoiminta lähtee suomalaisesta taiteesta ja kotimaisesta kuvataidealan osaamisesta.

Toisin kuin Guggenheimissa, Checkpoint Helsingissä taiteilijat, kuraattorit, brändi, ylipäätään kaikki tärkeä päätösvalta, on aivan oikein omissa käsissämme.

Nykytaiteen tarjontaa on mahdollista kehittää myös Kiasman kautta. Jos yksityinen puoli haluaa tukea esimerkiksi merkittävän nykytaiteen kokoelman kartuttamista, tarjoaa Kiasma siihen mahdollisuuden. Näin teokset jäävät myös yhteiseksi kansallisomaisuudeksemme, eivätkä vain käy vierailulla Suomessa.