Liikuntapolitiikassa keskityn erityisesti lasten ja nuorten liikuntaan, koska lapsena opittu liikunnallinen elämäntapa on se, joka kantaa läpi elämän. Toisaalta liikunta lapsena ja nuorena on parhaita tapoja saada ystäviä ja uusia sosiaalisia ympyröitä.

Jos lapsi tai nuori syrjäytetään varhaisessa vaiheessa liikunnasta, niin silloin syrjäytetään monella tavalla muutenkin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Suuri ja valitettava trendi viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut liikunnan kallistuminen. Se näkyy suoraan siinä, että entistä useampi perhe ilmoittaa, että lasten harrastamisen esteenä on liian korkeat harrastusmaksut. Jo noin 30 prosenttia perheistä mainitsee maksut esteenä lasten harrastuksille.

Kysymys ei ole vain kaikkein köyhimmistä perheistä vaan yhä useammin myös keskituloisista perheistä. Liikuntapolitiikassa kaikkein tärkein tehtävämme on pohtia, miten huolehdimme siitä, että jokaisella lapsella on oikeus harrastukseen.

Seuratuki on tähän tärkeä elementti. Toimiessani urheiluministerinä kasvatin vuotuisen seuratuen alle 2 miljoonasta 5 miljoonaan euroon. Seuratuella pyritään alentamaan harrastamiskustannuksia ja mahdollistaisi jokaisen lapsen ja nuoren liikkumisen.

Mutta seuratuki on nähdäkseni vain askel kohti pidemmälle menevää ratkaisua. Meidän pitäisi ottaa rohkeasti mallia Islannista. Islannin malli tarkoittaa sitä, että heti koulupäivän jatkeena on harrastukset ja yhteiskunta voimakkaasti tukee tätä harrastamista. Näin jokaisella lapsella on oikeus vähintään yhteen harrastukseen koulupäivän jälkeen.

Suomessa lapset tulevat usein koulusta kotiin odottamaan vanhempia, jotta vanhemmat voisivat kuskata harrastuksiin. Yhteistä aikaa jää perheelle monesti kovin vähän.

Islannin mallin suomalainen versio merkitsisi sitä, että perheelle jäisi myös yhteistä aikaa enemmän. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että Helsinki on päättänyt lähteä selvittämään Islannin mallin käyttöönottoa esityksestäni.

Pelkkä harrastaminen seuroissa ei kuitenkaan riitä. Tutkimusten mukaan niistäkin lapsista ja nuorista, jotka ovat aktiivisia urheilun harrastajia seuroissa, vain noin puolet liikkuu riittävästi liikuntasuosituksiin nähden.

Siksi tarvitaan liikuntaa myös muussa arjessa. Liikkuva koulu, jossa on pyritty tuomaan liikunnallisuutta koko ajan osaksi koulupäivää, on ollut menestys. Liikkuvaa koulua pitää laajentaa päiväkoteihin, toiselle asteelle ja korkea-asteelle.

Toinen tärkeä huomio erityisesti pienten lasten osalta on se, että lasten ja vanhempien pitää liikkua yhdessä. Se on pienten lasten kohdalla sitä kaikkein parasta liikkumista. Miten me pystymme sitä tukemaan entistä enemmän?

Voi olla, että vähän ennen vaaleja tämä on poliittinen itsemurha helsinkiläiselle kansanedustajalle, mutta kehun silti Turkua. Turussa on Lasten liikunnan ihmemaa -konsepti, jossa yhdeksässä eri paikassa joka sunnuntai perheet pääsevät maksutta yhdessä liikkumaan, ei ohjatusti vaan yhdessä tekemällä.

Tästä pitäisi kunnan kuin kunnan ottaa mallia, avata koulusalejaan sunnuntaiaamuisin lapsiperheiden liikunnalle, vapaalle toimimiselle. Siellä ovat valmiina pallot, maalit, mailat, patjat, ei tarvitse kuin ovet avata, niin salit täyttyvät. Tästä jätin esimerkiksi eilen Helsingin valtuustossa aloitteen.

Tarvitaan siis uusia toimia, jotta jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus, oikeus ja varaa liikuntaharrastukseen.

Se on yksi syy, miksi olen mukana politiikassa.