Bydgoszczin apinat

En tarkkaan muista, mikä oli ensimmäinen jalkapallomaaotteluni paikanpäällä. Vuoden 1985 legendaarista Englanti-ottelua en ollut katsomassa. Sen sijaan yleisön mylvintä kuului Länsi-Pasilaan asti, kun Jallu Rantanen teki 1-0 maalin. Seuraavana vuonna olin ylin 32 000 muun katsojan kanssa palelemassa Olympiastadionilla, kun FC Kuusysi koki karvaan viime hetken tappio Steauau Bukarestille.

 

Ensimmäinen varma muistikuva on Tanskan kohtaamisesta vuodelta 1987. Rooliganeja oli majoittunut Hotelli Pasilaan ja yritin käydä ostamassa heiltä tanskalaisten jalkapallokannattajien tunnusmerkkiä; lippalakkia, jossa punavalkoiset kädet taputtivat narusta vetämällä. Joku Tanskan kannattaja juoksi kentän läpi katsomosta toiseen, kun huomasi muiden tanskalaisten olevan toisella puolella stadionia. Tuolloin viaton katsomon vaihtaminen ei ollut vielä pahaa huliganismia.

 

Syksyllä olimme jo Pasilan ja Kallion poikien kanssa eteläpäädyssä, kun Martti Kuusela kannettiin kultatuolissa kentältä Tshekkoslovakiasta otetun 3-0 voiton jälkeen. Vuodesta 1987 lähtien olenkin käynyt katsomassa lähes kaikki kotimaaottelut.

 

Ensimmäinen vierasmaaotteluni oli reilun kymmenen vuoden kuluttua. Matkustimme Tarmon, G:n ja Iiron kanssa Prahaan viikoksi. Sieltä teimme junamatkan Nürnbergiin katsomaan Suomen MM-karsintaa. Paikalla Saksassa oli parisensataa suomalaista. Näistä varsinaisiksi kannattajiksi oli laskettavissa ehkä parisenkymmentä. Nürnbergin jälkeen olen ollut katsomassa Suomea Cardiffissa, Riikassa, Liverpoolissa, Palermossa, Amsterdamissa ja Teplicessä.

 

Cardiffissa Suomi pelasi yhden historiansa parhaista puoliajoista ja johti tauolla Millenium stadiumin avausottelua 2-0. Liverpoolissa 1500 suomalaista hiljensi Aki Riihilahden maalin jälkeen koko Anfield Roadin stadionin. Amsterdamissa olimme johdossa viisitoista minuuttia ja Teplicessä vain muutaman sentin päässä voitosta.

 

Suomen maajoukkueen kannattaminen on ollut varsinaista murhenäytelmää. Lauantaina käännettiin kuitenkin aivan uusi luku minun maajoukkuekannattaja urallani. Suomi on edellisen kerran voittanut vieraissa ison vastustajan vuonna 1998 Turkissa. Tuon ottelun jälkeen on kasvanut kokonaan uusi sukupolvi Suomen vieraskatsomoon. Bydgoszczissa katsomossa oli pari sataa 20-35 -vuotiasta miestä, jotka eivät olleet koskaan nähneet paikanpäällä Suomen vierasvoittoa.

 

Tunnelma Suomen katsomossa oli sen mukainen. Me olimme kuin ekstaasissa, kun verkko heilui Jari Litmasen ja Mika Väyrysen kylmäverisillä tsipeillä. Pompimme kuin mielipuolet, roikuimme katsomon aidoissa kuin apinat ja itkimme onnesta. Aloin miettiä parhaita paikanpäällä näkemiäni otteluita. Tietenkin MM-välierät tai Englanti-Ranska ottelut ovat hienoja, mutta parhaat muistot ovat kuitenkin peleistä, joissa itse elää täydellä sydämellä mukana.

 

Mieleeni tuli muutamia vaikuttavia otteluita. Chelsean voitto cup-voittajien cupissa 1998, AIK:n Ruotsin mestaruus 1998 tai FC Jokerien nousu takaisin liigaan 2002. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että Suomen voitto Bydgoszczissa lyö kaikki nämä laudalta.

 

En millään jaksaisi odottaa keskiviikkoa ja Portugalin kohtaamista.