Talouskriisi ja väärät ratkaisut

Tähän mennessä presidentinvaalikeskustelujen keskeisiin aiheisiin on kuulunut Euroopan talouskriisi, mikä oikein onkin, sillä se herättää kansalaisissa suurta huolta. Ratkaisukeinoissa vain on eroja. Joistakin keinoista on kokemuksia, jotka eivät ole erityisen rohkaisevia.

Muun muassa Sauli Niinistö on keskusteluissa esitellyt Argentiinan menestystarinana siitä, kuinka kansainvälinen valuuttarahasto IMF nosti maan jaloilleen.

IMF todella riensi Argentiinaan maan ajauduttua kriisiin. IMF:n opeilla, samankaltaisilla joilla Kreikkaa ja Portugalia on yritetty pelastaa, kuitenkin ajauduttiin lopulliseen romahdukseen. Maa nousi jaloilleen vasta kun se hylkäsi IMF:n opit sekä leikkasi ja sovitteli julkisen velkansa. 

Kritisoimme oppositiosta rajusti pankkien ehdoilla tehtyjä kriisipaketteja, joissa kriisimaiden kansalaiset laitettiin maksajiksi. Kun menimme hallitukseen, vaadimme, että jatkossa pakettien pitää aidosti mahdollistaa kriisimaille inhimillinen nousu. Koska pankit olivat tehneet satoja miljardeja kriisimaiden ylisuurilla koroilla, vaadimme sijoittajavastuuta, eli lainojen leikkaamista.

Keskeiset peruspilarimme kriisin hoidossa ovat yksityisten sijoittajien vastuun toteuttaminen, budjettivallan säilyttäminen kansallisilla parlamenteilla sekä hyvinvointivaltion puolustaminen.

Kreikan uudessa paketissa yksityisiä velkoja leikataankin laskutavasta riippuen jopa puolet niiden arvosta. Sekään ei riitä, koska äärimmäiset säästöpaketit ovat vieneet taloudelta pohjan. Kreikalla on myös samankaltainen ongelma kuin Argentiinalla oli – se ei voi tehdä omaa rahapolitiikkaa. 

Argentiinan valuuttakurssi oli sidottu dollariin, mikä rajoitti rahapolitiikkaa huomattavasti. Velkojen mitätöinnin ja säästöjen lopettamisen lisäksi Argentiina katkaisi kytköksen dollariin. Näiden toimenpiteiden jälkeen siellä alkoikin koko läntisen maailman hurjin talouskasvu. 

Euroopan maat eivät ole olleet erityisen velkaantuneita. Euroalueella on vähemmän velkaa kuin Yhdysvalloilla ja jopa Kreikalla on vähemmän velkaa kuin Japanilla. Silti markkinoilla on luottoa Japaniin ja Yhdysvaltoihin, muttei meihin. 

Suomi on vähiten velkaantuneita maita. Silti meidänkin luottoluokituksemme on uhattuna ja korot nousseet. Meihinkin kohdistuu epäluottamusta, koska euroalueen kykyyn selvitä ongelmistaan ei uskota. Kaiken lisäksi olemme vientiriippuvainen maa, jos Etelä-Eurooppa romahtaa, menemme perässä. 

Suomella on sama ongelma kuin Kreikalla ja Argentiinalla oli. Rahapolitiikan puuttuessa olemme täysin yksityisten pankkien armoilla. Kriisin avain onkin pankeissa. On vaikeaa nähdä kestävää ratkaisua, jos Euroopan keskuspankin roolia ja koko pankkisektorin käytäntöjä ei muuteta. 

Kriisin aiheutti ”moraalikadosta” kärsinyt pankkisektori. Moraalikadolla tarkoitetaan sitä, että pankkiirit keräsivät epärehellisillä menetelmillä valtavia voittoja, jotka jälkikäteen maksatettiin veronmaksajilla. Moraalillahan tässä ei ollut paljoa tekemistä – pankkien johtajat yrittävät maksimoida voitot kaikilla niillä keinoilla, jotka poliitikot heille antavat. 

On törkeää, että verovaroin pelastetut pankit saavat jakaa taas miljardeja bonuksina johtajilleen ja omistajilleen. Pankkien moraalikatoon auttaisi niiden pilkkominen riittävän pieniksi ja erottamalla sijoituspankit peruspankkitoiminnasta. Rahoitusmarkkinavero taas hyydyttäisi haitallisinta osaa keinottelusta ja toisi finanssitalouden verotuksen piiriin, jossa muut talouden osa-alueet jo ovat. 

Kriisiin ovat osasyyllisiä myös monien maiden päättäjät. Verotuloja ei ole kertynyt tarpeeksi, koska bisneseliittiä lähellä oleva poliittinen eliitti on laskenut rikkaimpien veroja ja veronkierto on mahdollistettu veroparatiisien kautta. Häviäjinä ovat olleet koko yhteiskunnan lisäksi etenkin pienet ja keskisuuret yritykset, joilla ei ole ulkomaisia tytäryhtiöitä ja suuryritysten mahdollisuuksia kiertää veroja. 

Toisaalta moraalikato koski myös esimerkiksi Kreikan päättäjiä, jotka ruokkivat korruptoitunutta taloutta halvalla lainarahalla. Esimerkiksi Kreikassa tai Irlannissa kriisi on myös seurausta vastuuttomien poliitikkojen toiminnasta, mutta siitä jälkikäteen viisastelu ei nyt auta ketään. 

Kun Euroopan keskuspankin roolia mietitään, pitää löytää keinot tehdä siitä demokratiaa palveleva toimija, joka takaa edullisen lainarahan jäsenvaltioille säädetyissä rajoissa. On selvää, ettei keskuspankki ole mikään loputtoman rikkauden lähde. Parhaimmillaan se kuitenkin turvaa mahdollisuuden ylläpitää hyvinvointivaltiota ja luotettavaa sekä vakaata taloutta. Eri valtioista koostuvalla valuutta-alueella sellaisen järjestelyn luominen on haastavaa. Se on kuitenkin välttämätöntä.

Toistaiseksi EKP on kuitenkin fundamentalistisella inflaation vastaisen taistelun linjallaan luonut paljon ongelmia. 

Myöskään IMF ei välttämättä ole mahdoton yhteistyökumppani ensiapuvaiheessa, kunhan se on renkinä eikä isäntänä. Islannin vasemmistohallitus on onnistunut nostamaan maata jaloilleen yhdessä IMF:n kanssa – ehtona on ollut, että hyvinvointivaltiota ei ajeta alas, vaan vajeet täytetään veroja korottamalla. 

Meilläkään ei ole varaa säästää itseämme hengiltä. Tuorein esimerkki on Iso-Britannia, jolla on oma keskuspankki ja enemmän pelivaraa. Kun se yritti oikaista taloutensa leikkauksilla, laukesi jättityöttömyys ja entistä pahempi tilanne myös velan kannalta. Valtion talous ei ole kotitalous jossa leikkauksilla luotaisiin oikeasti säätöjä – maailma on täynnä esimerkkejä toimineista ja epäonnistuneista malleista, joista olisi syytä ottaa oppia.

Mitä tahansa tehdäänkin, ei talouden varjolla saa jyrätä demokratiaa. Vallan siirtämistä markkinoille tai EU:n komissiolle emme hyväksy.