Kajaani-puhe

Kävin tällä viikolla Kajaanissa Runoviikolla. Runoviikot avataan hienossa juhlassa, jossa pidin ns. Kajaani-puheen. Sitä on kyselty ja se on nyt tässä.

Kuusien alla
pienet kuuset
suuria kuuntelevat.

Halusin aloittaa Pentti Saarikosken runolla kahdesta syystä. Ne syyt ovat luonto ja nuoruus, tulevaisuus. Lausuin tämän runon lakkiaisjuhlissani 17 vuotta sitten.

Katselin tänne tullessani lentokoneen ikkunasta kainuulaista metsää ja mietin kuusia. Mietin, miten arvokasta on, että Suomessa on luontoa, jonka keskellä ihminen voi kokea jotain, mitä oikeastaan missään muualla maailmassa ei voi. Mietin, että onneksi meillä on luontoa, joka yhä herättää monien runoilijoiden halun kirjoittaa. Täällä Kajaanissa syntynyt Risto Oikarinen on sanonut, että ”Kainuun korvessa ja kerrostaloissa asustaa sekä lähes mykkiä ihmisiä että toinen toistaan parempia tarinaniskijöitä. (—) Kainuulainen maisema on merkittävä osa sielunmaisemaani niin kauan kuin elän.”

Tänne saapuessani mietin myös, millaisia uutisia olemme joutuneet lähiseuduilta, Sotkamon Talvivaaran kaivoksesta, viime kuukausina kuulemaan. Puhdas luonto, jossa pienillä kuusilla on elintilaa kuunnella suuria, ei ole itsestäänselvyys.

Hyvät ystävät,

on hienoa olla avaamassa Kajaanin runoviikko, jonka juuret ovat Sana ja Sävel Kalevalaisessa Kajaanissa –nimisessä kesäfestivaalissa ja vuodessa 1977. Tuolloin olin itse puolivuotias vauva – suunnilleen oman tyttäreni ikäinen – ja otin vasta tuntumaa suomalaiseen kulttuurielämään.

Sanotaan, että suomalainen kulttuuri – runot, kirjallisuus, kuvataide, musiikki ja teatteri kumpuavat kainuulaisesta maisemasta. Syy on Kalevalassa. Kulttuurihistoriaamme arvostaen, sitä kritisoimatta, iloitsen myös siitä, että Runoviikko on jo vuosien ajan nostanut esille uutta kulttuuria ja uusia tekijöitä.

Palaan Saarikosken pieniin, nuoriin kuusiin, sillä luin ilahtuneena tämän tapahtuman verkkosivulta Kajaanin Runoviikkojen taiteellisen johtajan Taisto Reimaluodon kirjoituksen nuorista. Lainaan: ”Nuoria pitää tukea. Nuoria pitää opastaa. Nuoria pitää kannustaa toimimaan yhteisöissä. (—) Uudenlainen ideaali toiminta löytyy kulkemattomilta teiltä ja oudoilta poluilta. Sieltä missä sarkasmin kivikot eivät vielä iske jokaiseen varpaaseen jokaisen mutkan takana. Nuoret elämäntunnossa olevat ihmiset haluavat sanoa ja vaikuttaa. Ja sanoessaan he oppivat sanomaan ja näyttämään suuntaa, joka ei vielä piirry täysin selvästi, mutta on jo hahmolla.”

Todella hienosti kirjoitettu. Olen samaa mieltä Reimaluodon kanssa. Paitsi kulttuuriministerinä myös nuorisoministerinä pidän tärkeänä sitä, että nuorille annetaan paikkoja ja mahdollisuuksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä. Minulta kysyttiin haastattelussa kahdeksan vuotta sitten, kun olin 27-vuotias, miten muotoilisin oman aatteeni. Vastasin: ”Täytyy puolustaa niitä, jotka eivät saa omaa ääntään kuuluviin.” Näin ajattelen edelleen. Mutta haluan sanoa kaikille nuorille: Muistakaa, teillä on myös mahdollisuus saada äänenne kuuluviin.

Hyvät ihmiset,

kansallisen kulttuurin näkökulmasta sivistyneellä valtiolla tulee olla riittävä määrä taiteilijoita. Koska kukaan – ei onneksi – elä ikuisesti, taide-elämän pitää päästää nuoret mukaan. Sivistyneen valtion pitää kouluttaa paitsi taiteilijoita, myös riittävä määrä taidetta ja kulttuuria lapsille ja nuorille avaavia opettajia, jotta henkisen pääomamme tärkeät arvot, taide ja kulttuuriperintö, siirtyvät uusille sukupolville. Kyse on valtion arvoista.

Euroopassa puhutaan kulttuurikompetenssista. Se tarkoittaa kulttuuriin ja luovuuteen liittyviä tietoja, taitoja, tietoisuutta ja asenteita. Kykyä omaksua, käyttää ja muuttaa kulttuuria. Oman kulttuurin tunteminen on edellytys erojen tunnistamiselle, monimuotoisuuden ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Taiteen opiskeleminen on sidoksissa tähän.

Vaikka en halua, eikä minulla ole oikeutta asettaa taiteilijoille vaatimuksia, että heidän tulisi kommentoida politiikkaa tai tehdä sitä, ajattelen, että taiteilijan on hyvä tunnistaa yhteiskunnallinen näkökulma työssään ja ottaa vastuu ympäristöstään, ajatella itsenäisesti ja kriittisesti. Kyseenalaistaa. Ja näin auttaa toisia ihmisiä käsittelemään vaikeitakin asioita.
Kulttuurin kansantaloudellista merkitystä ei voi mitata ainoastaan yritysten liikevaihdon tai työllistymislukujen mukaan. Kansantaloudellisesti merkittäviä ovat kulttuurin vaikutukset ihmisten henkiseen hyvinvointiin ja syrjäytymisen ehkäisemiseen sekä keskinäisen ymmärryksen edistämiseen monikulttuurisessa Suomessa.

Kulttuurissa ei saisi olla panos-tuotos –ajattelua. Siis että valtion tuki menisi johonkin taiteenlajiin tai projektiin ja toisi heti tuloksen. Ajattelen, että pitää tukea myös sellaisia ideoita ja hankkeita, jotka eivät kenties koskaan ”tuota” mitään. Reimaluodon sanoin, myös asiat, jotka ovat ”hahmolla” ovat tärkeitä. Niitä ilman ei synny uutta, merkittävää ja kestävää.

Vaikka raha ja talouskriisin aikaan sen puute ovat läsnä melkein jokaisessa poliitikon päätöksessä, Suomessa tapahtuu koko ajan paljon hyvää. Uutta, merkittävää ja kestävää. Olen iloinnut uudenlaisen aktiivisuuden ja yhteisöllisyyden takia.

Kaupunkiemme kaupunginosaliikkeet, kaupunkiviljely, lähikirjastoja puolustavat liikkeet, kirjalliset klubit, talonvaltaukset, graffitiseinät, ruokapiirit ja ravintolapäivät ovat hyviä esimerkkejä siitä. Onneksi hyvillä asioilla on tapana monistua, toisten into voi ruokkia muitakin. Yhteisöllisen kulttuurin paikka on myös maamme pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Kaupungin korttelitapahtuma ja pienen maalaispaikkakunnan kesäfestivaali ovat pohjimmiltaan samasta syntyneet.

Oman alueellisen ja paikallisen kulttuurin merkitys korostuu Euroopassa, jossa keskushallinnon valta tiukentuu. Think global, act local – ajattele globaalisti, toimi paikallisesti on
hyvä neuvo.

Käsitys maailmasta, sen moninaisuudesta ja siitä, että kaikilla ihmisillä sopivasti autettuina ja kannustettuina on mahdollisuus tehdä ympärillä olevasta elämästä ja omasta elämästään täydempää ja iloisempaa, alkaa jo lapsena.

Aikuisilla on vastuu siitä, mitä ja miten me lapsille puhumme. Lapsi syntyy maailmaan mukanaan kiinnostus ja kyky kiintyä ihmisiin. Lapsella on myötäsyntyinen taito oppia asioita ja tutkia maailmaa. Maailma on moninainen ja meidän on autettava lapsia jäsentämään sitä ja ilmaisemaan ajatuksiaan. Meidän on luotava lapselle kulttuuriympäristö, jossa kasvaminen, oppiminen ja maailman tutkiminen, mutta myös mielikuvitus saavat tilaa.

Sanotaan, että kaikki on mahdollista sille, joka osaa kuvitella.

On tärkeää, että lapsella on tunne siitä, että hänet huomataan. Se vaatii meiltä aikuisilta taitoa pysähtyä, taitoa olla läsnä. Se vaatii myös sitä, että teemme lapsille ja nuorille, lasten ja nuorten kanssa asioita, joista heille tulee tunne, että heitä arvostetaan. Meidän tehtävämme on lukea lapselle, tutustuttaa heitä taiteeseen, viedä liikkumaan, kannustaa lasta.
On varmistettava, että kulttuuritarjonta on mahdollisimman monen lapsen saavutettavissa, toivottavasti kaikkien. Kysymys on lasten tasa-arvoisesta oikeudesta kulttuuriin ja taiteeseen.

Hyvät ystävät,

täällä Kajaanissa Kaupunginteatteri, sen Alueteatteri ja Sissilinnan näyttämö ovat keskittyneet lasten ja nuorten teatteriin. Se on ilo. Kajaanin kaupunginteatteri on myös näyttäytynyt kiinnostavana teatterina, joka on usein tarttunut siihen, mitä ajassamme tapahtuu, auttanut ihmisiä käsittelemään vaikeitakin asioita.

Teatteri joutui taistelemaan täällä säilymisensä puolesta. Vaikka peräänkuulutan taiteeseen uutta ja kokeilevaa, lisää mahdollisuuksia myös ns. vapaille ryhmille, olen myös sitä mieltä, että valtiovallan tehtävänä on parhaansa mukaan, valtiontalouden raameissa, tukea myös pysyvien kulttuurityöpaikkojen säilymistä, kuten vaikka Kaupunginteattereita. Teatterit ja kirjastot on tärkeitä kulttuurilaitoksiamme, eikä laitos tarkoita tässä tasapäistämistä, vaan luovuuden toteuttamisen mahdollisuuksia.
Niin kuin runous ja proosa, myös uusi kotimainen näytelmäkirjallisuus, elokuvakäsikirjoitukset ja tv-draama ovat välttämättömiä suomalaisen kulttuurin kannalta. On tärkeää, että meillä kirjoitetaan myös näytelmiä, joissa paikallisuus nousee vahvasti esille. Parhaimmat tekstit käyvät vuoropuhelua yleisön ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Me tarvitsemme tarinoita.

Puolueeni Vasemmistoliiton kulttuuripoliittisessa ohjelmassa – jota muuten muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen kirjoitetaan – sanotaan aivan oikein, että oikeus omaan kulttuuriin on perustarve. ”Ilman kulttuurin viitekehystä ihmisen on vaikea juurtua omaan yhteisöönsä, hahmottaa maailmaa ja oppia yhteisönsä arvoja. Kulttuurin kautta välittyy suuri osa yhteisön hiljaisesta tiedosta, yhteisesti jaetuista itsestäänselvyyksistä, joita ei tarvitse erikseen perustella joka yhteydessä. Kunkin ihmisen äidinkieli on sidoksissa niihin suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin, runoihin ja lauluihin, joita tuolla kielellä on luotu. Kulttuuri on portti historiaan ja maailman ymmärtämiseen.”

Hyvät ihmiset,

lentokoneen ikkunasta katsellessa mietin pienien kuusten lisäksi myös suuria, vanhoja kuusia. Kainuun väestö ikääntyy ja työssäkäyvistä eläkkeelle siirtyy vuoteen 2020 mennessä yli 50%. Muuttotappio on tuntuvaa. Kajaani on elänyt monenlaisia aikoja. Sen teatterissa on sanottu syntyneen vuosituhannen alun ylistetyintä teatteria, mutta joitain vuosia sitten Kajaani joutui myös kantamaan suomen rasistisimman kaupungin titteliä. Kulttuurin ja ennakkoluulojen laittaminen samaan lauseeseen on mielestäni mielenkiintoinen haaste. Niin kuin jo totesin, oman maan kulttuurin tunteminen on edellytys erojen tunnistamiselle, monimuotoisuuden ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Se on paras ase ennakkoluuloja vastaan.

Nyt Runoviikkojen aikaan, Kajaani ei tunnu Euroopan syrjäkylältä. Toivon, ettei siitä sellainen tulekaan, mutta tiedän, Suomea paljon kiertäneenä, että kun suomalaisen maiseman halki kiitää autolla tai junalla – tai sen yli lentää, niin kuin minä tänään – teitämme ympäröi monta Euroopan syrjäkylää. Tyhjenevät kylät aiheuttavat haikeutta, mutta olen myös kiitollinen ja ylpeä siitä, että saan olla mukana muokkaamassa teidän kanssanne suomalaista kulttuurimaisemaa. Se kun muuttuu koko ajan.

Ja vaikka olisi työtä ja toimeentuloa, kukaan ei halua asua paikassa, jossa ei ole kulttuuria. Yksi tärkeimmistä pyrkimyksistäni kulttuuriministerinä on pyrkiä mahdollistamaan se, että myös syrjäkylissä voisi nauttia kulttuurista, viedä kulttuuria sinne, missä ihmiset ovat, lähiöihin ja maaseututaajamiin.

Hyvät ystävät,

haluan myös osoittaa kunnioitukseni paitsi kaikille osallistujille ja taiteilijoille, myös Kajaanin runoviikon Suven runoilijalle Mirkka Rekolalle. Joku minua viisaampi sanoi, että Rekolan runous on kirkasta ja selkeää. Vaikka hän kuvittaa luontoa, hän ei ole romantikko. Luonto on luontoa, ei sumeaa metaforaa. Rekola ei kirjoita mitään turhaa.

Ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi, että kulttuurin ja taiteenkin määrärahat ovat tiukoilla. Jokaisen nuoren poliitikon yksi haave on maailman parantaminen. Minullakin oli, ja on yhä sellainen. Idealismia tarvitaan joka päivä. Maailman parantamisessa on filosofinen pulma. Jos maailman tekee liian hyväksi, tulee tarve taas rikkoa jotain. Tämä ajatus ei välttämättä lohduta kaikkina hetkinä, mutta muistuttaa ainakin minua liikkeestä ja siitä, miten keskeneräisyys pakottaa taistelemaan.

Pysykää siis liikkeellä, nuoret ja vanhemmat. Luovuutta ja kekseliäisyyttä tarvitaan aina, niin taiteen tekijöiltä kuin kulttuuriministereiltäkin.