You´ll never get a job

”In your Liverpool slums,
You look in a dustbin for something to eat,
You find a dead rat and you think it’s a treat,
In your Liverpool slums.”

Liverpool on pessyt kasvonsa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun nyt katsoo kaupungin keskustaa, ei sitä uskoisi samaksi paikaksi, jossa vierailin ensimmäistä kertaa Suomen MM-karsintaottelussa 2001. Keskeinen sykäys kaupungin keskustan kehittämiselle oli valinta vuoden 2008 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.

Vaikka Liverpool on muuttunut, silti kaupunki muistetaan edelleen Beatlesin ja jalkapallojoukkueiden lisäksi työttömyydestä, satamalakoista sekä Croxtehtin ja Toxtethin lähiömellakoista. Eikä vieläkään tarvitse lähteä kauaksi keskustasta, kun vastaan tulee tyhjiä talorivejä vanerit ikkuna-aukoissa.

Tuskin kukaan silti on aidosti ollut sitä mieltä, että Liverpoolin slummeissa syödään kuolleita rottia. Laulun sanat on tyypillinen esimerkki siitä, miten roisilla tavalla vastustajan kannattajat pilkkaavat toisen joukkueen erityispiirteitä.

Jos kappaleen irrottaa katsomokontekstista, kuulostaa se täysin käsittämättömältä. Jalkapallokulttuuria tuntevalle laulun neljä säkeistöä ovat kuitenkin esimerkki kekseliäästä katsomokuittailusta.

*

Laulu tuli heti mieleen, kun luin parin viikon takaisen Veikkaajan juttua FC Lahden kannattajien huudoista. Heillä oli yksi laulu kotikaupungistani Helsingistä, joka oli saanut selvästi innoituksen In your Liverpool slums -kappaleesta.

Suurin osa lauluista ja huudoista, joita toimittaja oli kirjannut juttuunsa, eivät olleet erityisen nokkelia tai fiksuja. Jos menee mihin tahansa kannattajakatsomoon lähes missä tahansa lajissa ja kirjaa ylös tyhmimmät huudot, saa aikaan halutessaan skandaalijutun.

Rasismi pitää kitkeä täysin pois. Samoin homottelu on erittäin väsynyttä. Molemmat ovat asioita, joita valitettavan usein kuulee jalkapallostadioneilla ympäri maailmassa. Siitä ei pidä ottaa suomalaisiin katsomoihin mallia.

Sen sijaan nokkelia lauluja ja huutoja kuulisin mielelläni entistä enemmän.

*

Olen joskus lukenut, että Chelsean kannattajat eivät ole olleet yhtä kovia tappeluissa kuin West Hamin tai Millwallin kannattajat. Sen sijaan Chelsea on ollut tunnettu siitä, että kannattajilla on ollut parhaat ja nokkelimmat laulut. En tiedä, pitääkö tuo paikkaansa, mutta mielelläni uskon Länsi-Lontoon sinisenä siihen.

Joka tapauksessa Englannissa ja nimenomaan Chelsean peleissä olen kuullut parhaat kuittailut vastustajille.

Viime joulukuussa olin katsomassa Chelsean kotipeliä Manchester Cityä vastaan. Koko Stamford Bridge lauloi läpi ottelun: ”Thursday night, Channel Five.”

Kun en ymmärtänyt mistä oli kysymys, kysyin vierustoveriltani. Eurooppa-liigan ottelut tulevat Englannissa Channel Fiveltä ja juuri samalla viikolla City oli jäänyt Mestarien liigan alkulohkossa kolmanneksi, mikä merkitsi putoamista pelaamaan torstai-iltaisin jämäliigaa.

Toinen mieleen painunut ottelu pelattiin keväällä 2010 Old Traffordilla. Manchester Unitedin kannattajat ovat pitkään protestoineet seuran omistajaa Malcolm Glazeria vastaan käärimällä kaulaansa vihreäkeltaiset kaulahuivit. Värit tulevat Unitedin edeltäjältä Newton Heatiltä.

Englannin liigassa kanarialinnun värit löytyvät Norwichista. Niinpä koko ottelun ajan vieraskatsomo lauloi vähän tuunattuja versioita perinteisistä pilkkalauluista: ”No noise, from the Norwich boys” ja ”It`s so quiet, Carrow Road”.

Kun vielä Didier Drogba teki paitsiomaalin, joka käänsi mestaruuskamppailun Chelsealle, ei riemulla ollut rajoja ja ”Malcolm Glazer, we want you to stay” laulu raikui.

*

Mutta palataan vielä Liverpooliin. Anfield Roadin stadionilla ja erityisesti päätykatsomo The Kopilla on legendaarinen maine kovasta tunnelmasta. Tosin enää on jäljellä lähinnä maine. Silti on edelleen komeaa kuultavaa, kun ennen ottelua koko stadion laulaa You`ll never walk alone.

Mutta toki siitäkin on olemassa myös vastustajajoukkueen kannattajien versio:

“And you’ll never get a job,
You’ll never get a job,
Sign on,
Sign on,
With a pen in your hand,
And you’ll never get a job,
You’ll never get a job.”

Kolumni julkaistiin Veikkaajassa 23.10.2012.