Miten EMU:a on muutettava?

Eduskunnan suuressa valiokunnassa käsiteltiin tänään Suomen kantaa Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:n tulevaisuuteen. Tein valiokunnalle seuraavan ehdotuksen Suomen kannaksi:

”Euroopan talous- ja rahaliitto EMU on oleellisesti erilainen kuin Suomen liittyessä siihen vuonna 1999, ja valuutan rakenteelliset ongelmat ovat paljastuneet finanssikriisiä seuranneen eurokriisin aikana. Euro on ollut valuuttana liian vahva reuna-alueille, joiden talous kärsii, ja vastaavasti maanosan ytimessä oleva Saksa on hyötynyt. Vaikka euroalue kokonaisuutena on ylijäämäinen, kilpailee se sisäisesti itseään hengiltä.

Asteittain euroalueelle on rakennettu talouden ohjausjärjestelmä, joka kannustaa maita ylikireään talouspolitiikkaan, haitalliseen keskinäiseen vero- ja palkkakilpailuun ja hyvinvointiyhteiskunnan heikentämiseen. Vallitsevasta kysyntä- ja investointilamasta ei ole haettu todellisia ulospääsyteitä. Sijoittajanvastuun puutteen vuoksi talouskriisi on maksatettu veronmaksajilla.

Nykyisellään euroalue ei ole demokraattinen eikä jäsenilleen yhdenvertainen yhteisö. Suurille maille on käytännössä sallittu talouskuri- ja velkasääntöjen rikkominen, mutta pienet maat joutuvat niitä noudattamaan ja täten estetään järkevä elvyttävä suhdannepolitiikka. Ranskalle sallitaan talouskurin sivuuttaminen terrori-iskujen vuoksi, mutta vastaavaa liikkumavaraa ei ole annettu Etelä-Euroopan maille massatyöttömyyden ja humanitaarisen kriisin vuoksi.

EMU:ssa talouskriisin aikana käyttöön otetut jäsenmaita ohjaavat velkakriteerit ovat epäonnistuneet ja niiden mielekkyyttä pitää uudelleen arvioida. Käytännössä lähes kaikki jäsenmaat ovat ylittäneet 60 % suhteellisen velkaantuneisuuden rajan. Onkin tarpeen kysyä, mitä järkeä on velkakriteereissä, jotka eivät perustu mihinkään todellisiin talouden toiminnan lainalaisuuksiin ja joita jäsenmaat eivät edes noudata. Mielivaltaiset talouskurisäännöt tekevät työllistävän ja suhdanteita tasaavan talouspolitiikan teosta lähes mahdotonta ja aiheuttavat näin pitkittyviä talousongelmia, työttömyyttä, pahoinvointia ja pitkällä aikavälillä vain lisää velkaantuneisuutta.

Yhteisvaluutan tulee olla Suomelle hyödyllinen, eikä järkevää talouspolitiikkaa estävä pakkopaita. Euroopan unionin on oltava kansoja yhdistävä, ei kansoja erottava projekti. Budjettivalta, finanssipoliittinen liikkumavara ja valta päättää työmarkkina-asioista pitää säilyttää kansallisilla parlamenteilla, mutta verotuksessa tarvitaan kuitenkin minimitasoja, jotta vältetään jäsenmaiden välinen tuhoisa verokilpailu.

Talouspoliittisen koordinaation ja päätösvallan siirtäminen ylikansallisille toimielimille voidaan hyväksyä vain, jos nämä elimet demokratisoidaan. Myös institutionaalisia muutoksia tarvitaan. Euroopan keskuspankin tärkeimmäksi tehtäväksi on otettava työttömyyden vähentäminen ja korkean inflaation lisäksi on puututtava myös liian alhaiseen inflaatioon. Jäsenmaille on annettava mahdollisuus lainata rajoitetusti suoraan keskuspankista niiden omistusosuuden suhteessa.

Tasapainoisen kehityksen varmistamiseksi on sovittava tehokkaista keinoista liian suurten vaihtotaseen yli- ja alijäämien pienentämiseen. Näin jäsenmaat joutuisivat huolehtimaan myös kotimaisesta kysynnästä. Tässä mielessä on nähtävä positiivisena askeleena, että komissio esittää kansallisen talouspolitiikan arvioimista koko euroalueen kannalta, ja työttömyyden lisäämistä makrotaloudellisten epätasapainojen indikaattoriksi.

Hallituksen kanta ei vastaa EMU:n nykyistä tilannetta, eikä anna selkää kuvaa siitä, mihin suuntaan rahaliiton kehittämisessä pitäisi pitkällä aikavälillä edetä. Suomen kannan lähtökohta on EMU:n alkuperäinen idea siitä, että jokainen EMU:n jäsenvaltio kantaa vastuun omasta talouspolitiikastaan ja vastaa itse veloistaan. Teoriassa tämä merkitsisi sitä, ettei tarvittaisi lainkaan rahaliiton talouspoliittisia sääntöjä, kriisirahastoja eikä EKP:n valtionlainojen osto-ohjelmia. Miksi Suomi ei sitten esitä näistä luopumista varsinkin, jos pankkiunionin avulla katkaistaan yksittäisen euromaan ja sen pankkisektorin kohtalonyhteys?

Päätösvaltaa EU:ssa ei tule siirtää uusille teknokraattisille, näennäisesti epäpoliittisille elimille, vaan erilaisten talouden arviointielinten rooli voi olla korkeintaan neuvoa-antava. Viiden puheenjohtajan raportissa esitettyä kansallista kilpailukykyneuvostoa ei tarvita, jos se keskittyy vain palkka- tai kustannuskilpailukykyyn. Sen sijaan voitaisiin tarvita riippumattomia asiantuntijalausuntoja siitä, kuinka euroalueen talous-, kysyntä- ja investointiongelmat ratkaistaan, ja siitä kuinka mielekkäitä EU:n finanssipolitiikan säännöt ylipäänsä ovat. Kaikkien EU-elinten on kunnioitettava työmarkkinaosapuolten autonomiaa, eikä mahdollisesti perustettavien erilaisten arviointineuvostojen suosituksia voida nähdä jäsenvaltioita sitovina, vaan päätökset on tehtävä aina demokraattisesti.

Sijoittajanvastuuseen perustuva vahva pankkiunioni tarvitaan katkaisemaan pankkien ja valtioiden välinen kytkös, jonka seurauksena yksittäisen jäsenmaan veronmaksajat ovat vastanneet kriisipankkien pelastamisesta. Pankkiunionin yhteyteen on vaadittava spekulatiivista kauppaa rajoittava rahoitusmarkkinavero, veroparatiisien sulkeminen, sekä investointi- ja talletuspankkitoiminnan erottaminen toisistaan. Euroopan laajuisen yhteisen talletussuojan aika on vasta kun pankkisektori ja pankkien valvonta on muuten saatu kuntoon.

Edellä olevan perusteella esitän,

että euron rakenteelliset ongelmat nostetaan EU:n päätöksentekopöydälle välittömästi. Eurooppalaisella ohjausjaksolla on välttämättä huomioitava myös kysyntätilanne.

Nykyisten talouskurisääntöjen mielekkyys on kyseenalaistettava, ja ryhdyttävä määrittelemään niitä EU:ssa uudelleen talous- ja työllisyyspolitiikan liikkumavaran lisäämiseksi. Talouskurin on voitava joustaa korkean työttömyyden vuoksi.

Kaikkien rakenteiden tulee olla demokraattisessa kontrollissa. Jos muutoksia ei saada aikaan, on kaikissa euromaissa järjestettävä kansanäänestys valuutan tulevaisuudesta ja alettava valmistella todellista mahdollisuutta euron purkamiselle.