Laitetaan asuminen kuntoon

Helsingissä ja viime aikoina myös laajemmin julkisessa keskustelussa on noussut esille asumisen yhä korkeampi hinta etenkin suurimmissa kaupungeissa. On hyvä, että myös julkisuudessa on lopulta herätty miettimään keinoja asumiskustannusten alentamiselle.

Asumisen korkea hinta on työttömyyden ohella maamme merkittävimpiä rakenteellisia ongelmia, joka lisää lukemattomien lapsiperheiden, eläkeläisten, työttömien, opiskelijoiden ja työssäkäyvien toimeentulovaikeuksia ja köyhyyttä ja myös hyydyttää koko kansantaloutta.

Korkeat vuokrat syövät ihmisten ostovoimasta yhä suuremman siivun, ja estävät ihmisiä muuttamassa työpaikkojen perässä. Pienet palkankorotukset hukkuvat nopeasti vuosi toisensa perään odotettavissa oleviin vuokrankorotuksiin. Moni paljasjalkainen helsinkiläinen joutuu jo muuttamaan pois kotikaupungistaan, koska heillä ei enää ole varaa asua siellä. Sama koskee muitakin suuria kaupunkeja.

Vuokrat etenkin pääkaupunkiseudulla elävät aivan omaa elämäänsä, ja nousevat jatkuvasti kulloisestakin inflaatiosta ja tulokehityksestä riippumatta. Vuokrankorotusten avulla omistajat tekevät suuria voittoja ihmisten välttämättömyydellä. Asumiseen menee monilta yli puolet käteenjäävistä tuloista, vaikka korkeintaan neljännes olisi kohtuullista.

Lääkkeeksi asumisenhintaa on julkisuudessa esitetty asumistuen leikkausta, jolla rahoitettaisiin lasten päivähoitomaksujen alentaminen. Tämä on järjetön vaihtokauppa. Päivähoitomaksuja on ehdottoman tärkeää alentaa, mutta sitä ei missään nimessä tule rahoittaa asumistuen kustannuksella. Tämä ”vaihtokauppa” olisi myös tulonsiirto pienituloisilta keski- ja suurituloisille. Tämän kaltaisen esitykset ovat täysin elämästä vieraantuneita.

Perimmäinen ongelma asumisen hinnassa ei ole asumistuessa vaan epäonnistuneessa asuntopolitiikassa. Jos asumistukea leikataan, ajaisi se vain entistä useamman suomalaisen köyhyyteen ja toimeentulotuelle.

Myöskään esitetty toimeentulotuen omavastuu asumismenoihin ei toimi, sillä Ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole halvempia asuntoja mihin siirtyä. Silloin monilla pienituloisilla ihmisillä ei olisi enää varaa ruokaan tai lääkkeisiin, ja yhä useampi joutuisi turvautumaan leipäjonoihin. Toimeentulotuki on viimekätinen turva, johon ei tule puuttua. Omavastuuta kokeiltiin Suomessa 1990-luvulla- Omavasstuu ei alentanut asumiskuluja, mutta kurjisti entisestään kaikkein köyhimpien elämää.

Keskeisin ongelma asuntopolitiikassa on yksinkertaisesti kohtuuhintaisten asuntojen puute. Ruotsissa eduskunnan 1960-luvulla käynnistämässä ”miljoonahankkeessa” saatiin aikaan miljoona uutta asuntoa, nettona yli 600 000 asuntoa. Myös Suomessa tarvitaan nyt vastaavaa kunnianhimoa asuntopolitiikkaan, ja julkisen sektorin vetoapua. Kaikkien eduskuntapuolueiden pitää sitoutua tällaiseen hankkeeseen.

Voimallinen asuntorakentaminen synnyttäisi merkittävästi työtä suoraan rakentamisen kautta, ja sen kautta että ihmiset pystyisivät asumaan siellä missä on töissä. Puhumattakaan siitä, että asumismenojen kohtuullisuus lisäisi ihmisten käteen jääviä tuloja, ja sitä kautta ostovoimaa, kulutusta, ja työllisyyttä.

On tärkeää myös lopettaa pienituloisilta lypsäminen kohtuuttomilla vuokrankorotuksilla. Vuokramarkkinoita on siksi välttämätöntä säädellä nykyistä enemmän. Suomessa on nykyisin yhdet kaikkein vähiten säädellyimmistä vuokramarkkinoista Euroopassa.

Liisa Hyssälän esille nostama vuokrasäännöstely on tyrmätty, mutta vaihtoehdot eivät ole vain joko sääntelemättömät vuokramarkkinat tai täydellinen vuokrasääntely. Monia välimalleja on käytössä, esimerkiksi Berliinissä ja Dublinissa. Niistä Suomessa tulisi ottaa mallia. Helsingissä vasemmisto on esittänyt vuokrajarrua, joka asettaisi enimmäisrajoja vuokrankorotuksille.