Suomi – siirtolaisuuden maa

Suomi oli hyvin pitkään kaukainen pohjoinen Euroopan reuna-alue, joka oli ensin osa Ruotsia ja sitten Venäjää. Suomi itsenäistyi vasta reilut sata vuotta sitten.

Suomi ei ole ollut siirtolaisuuden kohdemaa, vaan maa, josta on lähdetty siirtolaisiksi. Työtä, toimeentuloa ja parempaa elämää on lähdetty hakemaan Yhdysvalloista, Kanadasta, Australiasta ja myöhemmin ennen kaikkea Ruotsista.

Pohjois-Amerikkaan suomalaiset lähtivät 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Viimeinen suuri siirtolaisaalto Suomesta nähtiin 1960- ja 70-luvuilla Ruotsiin. Silloin oli Suomessa käynnissä suuri maaltamuutto. Se kohdistui kotimaassa kaupunkien reunoille kovaa vauhtia nousseisiin lähiöhin ja Ruotsissa tehdaspaikkakunnille.

Yli miljoona suomalaista on muuttanut pysyvästi ulkomaille. Se on varsin suuri määrä, jos huomioi maan nykyisen väkiluvun, joka on noin 5,5, miljoonaa asukasta.

*

Suomi alkoi vaurastua toden teolla vasta 1970-luvulla, ja 1980-luvulla Suomi nousi yhdeksi Euroopan rikkaimmista maista. Koska Suomeen ei juurikaan muutettu, vaan Suomesta muutettiin, oli maa varsin monokulttuurinen vielä 1980-luvulla. Lähiöissä ei asunut eri puolilta maailmaa muuttaneita, vaan eri puolelta maata muuttaneita. Monikulttuurisuus oli lähinnä eri alueiden murteiden sekoittumista.

Ensimmäiset pakolaiset Suomeen tulivat 1973 Chilen vallankaappauksen jälkeen. Kaikkiaan 1970-luvulla Suomi vastaanotti noin 200 chileläistä pakolaista. Vuodesta 1979 alkaen tuli aina 1980-luvun loppupuolelle asti vietnamilaisia pakolaisia noin 100 vuodessa, yhteensä vajaat 1000. Vasta 1990-luvulla turvapaikanhakijoita ja pakolaisia tuli Suomeen tuhatmäärin, erityisesti Somaliasta. Sitä ennen Suomessa ei ollut juurikaan afrikkalaistaustaisia ihmisiä.

Sitä, kuinka valkoinen Suomi oli vielä 1980-luvulla, kuvastaa omassa kokemusmaailmassani erityisesti kaksi asiaa. Olen kasvanut ja elänyt koko elämäni Suomen ylivoimaisesti suurimmassa kaupungissa, joka on selvästi kansainvälisin ja monikulttuurisin.

Pystyn silti muistamaan, kun näin ensimmäistä kertaa mustan. Se oli 1980-luvun alussa Helsingin keskustassa hampurilaispaikan edessä. Hän oli koripallojoukkueen jenkkivahvistus. Kouluni lienee ollut sen ajan monikulttuurisimpia. Ja pystyn silti edelleen muistamaan kaikki, joilla oli ulkomaalaistaustaa: kaksi Chilestä, muutama Vietnamista sekä yhdellä oli syyrialaisia sukujuuria ja veljeksillä japanilaisia.

Muutos 30 vuodessa on hämmästyttävän suuri. Kotitaloni asukkailla on taustaa noin kymmenessä eri maassa, tyttäreni luokalla noin puolella oppilaista on sukujuuria Suomen ulkopuolelta ja koulussa puhutaan yli 30 äidinkieltä. Ja en asu ”maahanmuuttajalähiössä”.

*

Hip hop rantautui Suomeen vuonna 1984 elokuvien myötä, kuten suureen osaan muutakin Eurooppaa. Aluksi break dance oli suurimmassa roolissa, mutta graffiti kasvoi sen takaa ohi suosiossa. Siinä missä 1980-luvun puolivälissä tekijöitä oli korkeintaan muutamia kymmeniä, vuosikymmenen lopussa graffiti oli suorastaan muoti-ilmiö. Helsingin seudulla oli satoja aktiivisia tekijöitä ja varmasti tuhansilla oli vähintään oma tagi.

Hip hop oli vahvasti afroamerikkalainen ja latinokulttuuri erityisesti break dancessa ja räpissä. Graffiteja tekivät New Yorkissa myös valkoiset. Euroopassa hip hop oli heti alusta monikulttuurinen alakulttuuri. Suomessa tämä ei tietenkään ollut samalla tavalla mahdollista, koska varsinaisesti mitään monikulttuurisuutta ei vielä ollut.

Vaikka hiphopparit olivat Suomessa pääasiassa valkoisia kantaväestön edustajia, oli alakulttuurissa mukana voimakas monikulttuurisuuden leima. Hip hop -yhteisö edusti antirasismia ja ihaili monia afroamerikkalaisia kulttuurin edustajia.

Hip hop ja erityisesti graffiti yhdisti nuoria hyvin erilaisista taustoista. Graffitimaalaajia tuli niin työväenluokan lähiöistä kuin Helsingin hienostoalueiltakin. Graffitin kautta kohtasi sellaiset maailmat ja nuoret, joilla ei välttämättä olisi muuten ollut mitään yhteistä ja eikä mitään kosketuspintaa toisiinsa.

Ja vaikka Suomi oli pitkälti monokulttuurinen yhteiskunta, toki Helsingissä oli yksittäisiä ulkomaalaistaustaisia nuoria siellä täällä. Mahdollisesti hip hopin kansainvälinen ja monikulttuurinen eetos veti heitä puoleensa. Suomalaisen hip hopin pioneereissa on ollut mukana alusta asti monikulttuurisesta taustasta nuoria maassa, jossa ei vielä 1980-luvun puolivälissä juurikaan maahanmuuttajia ollut.

Helsingin ensimmäisiä all city -writereita olivat Kevin K ja Mr. Looser. He olivat mustia nuoria Itä-Helsingin lähiöistä. Nykyään Itä-Helsingissä asuu tuhansia ja tuhansia mustia nuoria, mutta 1980-luvulla ei ollut helppoa erottua harvoina joukosta. Hip hopissa Kevin K ja Mr. Looser olivat tasa-arvoisia muiden kanssa, ehkäpä jopa vähän muiden yläpuolella. Myös iranilaispakolaisten poika Easy A oli ensimmäistä Suomen hip hop -sukupolvea.

Hip hop on ollut kaikkialla Euroopassa maahanmuuttajataustaisille kanava nousta esille ja saada arvostusta yhteiskunnassa tai ainakin omassa alakulttuurissaan. Sitä se on alusta asti ollut myös Suomessa – maassa, josta on pikemminkin lähdetty siirtolaisiksi kuin tultu.

Tänä päivänä erityisesti räppi, mutta myös graffiti, on siirtolaisten ja maahanmuuttajataustaisten kanava saada äänensä kuuluviin, niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa. Se mikä oli ensin New Yorkin ghettojen ääni, on nyt kaikkialla maailmassa maahanmuuttajalähiöiden ääni.