Liikuntaharrastusten hinta karkaamassa pilviin

Lasten liikuntaharrastusten hinta on monissa lajeissa kohtuuttoman korkea. Perheiden taloudellinen tilanne on entistä useammin este harrastukselle.

Tämä ongelma ei koske vain kaikkein pienituloisimpia perheitä vaan myös moni keskituloinen perhe on pulassa lasten harrastuskustannusten kanssa, varsinkin jos useampi lapsi harrastaa.

Asia ei ole uusi. Jo toimiessani urheiluministerinä, tehtiin asiasta tutkimusta ja ongelmaa nostettiin esille sekä yritettiin löytää siihen ratkaisuja. Valitettavasti tilanne on viime vuosina pikemminkin pahentunut entisestään.

Eilen julkaistu Urheilulehti on tehnyt laajan selvityksen lasten liikuntaharrastusten kuluista. Ne osoittavat, että monen lajin harrastaminen tavoitteellisesti on perheille jo saavuttamattomissa.

Ja sitten toisaalta samaan aikaan lasten liikkumattomuus on lisääntynyt. Nämä ovat osittain samoja ja osittain eri ilmiöitä.

Väestön liikkumattomuus maksaa joka vuosi yhteiskunnalle miljardeja euroja. Tästä huolimatta valtiovarainministeriö on listannut myös liikunnan (kulttuurin ja nuorisotyön lisäksi) hirmuleikkurin alle.

Jos halutaan löytää kestäviä keinoja valtion talouden tasapainottamiseen, pitää nimenomaan väestön liikunnan lisäämiseen panostaa. Erityisesti lapsiin ja nuoriin, liikunnallisen elämäntavan oppimiseen.

Miksi lasten harrastamisen kustannukset ovat nousseet niin paljon? Syitä selvitettiin kymmenen vuotta sitten ja ne ovat edelleen voimassa ja voimistuneet. Monien taustalla on sinänsä positiivisia asioita.

Valmennuksen laatu on parantunut. Lapsia ei valmenna enää äidit tai isät ilman koulutusta vaan yhä nuorempana lapsia ohjaa koulutetut valmentajat. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että valmentajille on kohtuullista maksaa myös palkkio tekemästään työstä.

Olosuhteet ovat monissa lajeissa parantuneet. Kentät ja hallit ovat laadukkaampia kuin ennen, ja lajeja voi harrastaa lähes ympärivuotisesti. Toisaalta parantuneet olosuhteet ovat nostaneet monesti vuorojen hintoja. Viimeaikainen inflaatio ja erityisesti energianhinnan nousu on nostanut kustannuksia entisestään.

Samaan aikaan monet kunnat eivät ole lisänneet tukea seuratoiminnalle tai pahimmassa tapauksessa tuet ovat jopa vähentyneet.

Lisäksi talkootyö on vähentynyt, koska sitä on nykyään vaikeampi saada toimimaan monien asioiden ammattimaistuessa ja toisaalta vanhemmilla ei ole siihen myöskään välttämättä kiihkeän työelämän rinnalla aikaa. Olemme siis todella hankalassa yhtälössä.

***

Tällä eduskuntakaudella aloitettiin Suomen harrastamisen malli. Siinä jokaisella peruskoululaisella on oikeus yhteen maksuttomaan harrastukseen viikossa koulupäivän yhteydessä.

Ainakin Helsingissä malli näyttää tavoittaneen vähintään kohtuullisesti erityisesti niitä, joilla ei ole aikaisemmin ollut harrastusta. Tämä on mallin ensisijainen kohderyhmä, sillä jokaisella lapsella pitää olla oikeus harrastukseen, sen tuomiin onnistumisen kokemuksiin ja kavereihin.

Mutta harrastamisen Suomen mallin ajatuksena ei ole ollut, ainakaan toistaiseksi, korvata tai tarjota tavoitteellista monta kertaa viikossa tapahtuvaa harrastamista. Mallin idea on löytää jokaiselle lapselle mieluinen harrastus tai esimerkiksi liikuntaa aktiivisesti harrastavalle rinnalle taideharrastus.

Tulevalla eduskuntakaudella mallia pitää kehittää entisestään. Erityisesti sitä, miten se toimii polkuna tavoitteellisempaan harrastamiseen, kun mallin kautta löytää sen oman harrastuksensa.

Tässä tullaan toisaalta taas myös kustannuksiin. Olen kuullut sanottavan monen suusta, että kyllä vaikkapa luistelua on varaa harrastaa monella perheelle, jos ei harjoittele niin montaa kertaa viikossa.

Tämä heitto sisältää (todennäköisesti huomaamatta) ajatuksen, että vain varakkaampien perheiden lapsilla on mahdollisuus tavoitteelliseen liikuntaan ja pienituloisemmat voivat sitten lähinnä harrastella. Kyllä myös pienituloisempien perheiden lapsilla pitää olla mahdollisuus tavoitteelliseen harrastamiseen.

***

Mitkä sitten ovat lääkkeet siihen, että kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus ja oikeus harrastaa myös tavoitteellisesti?

Se on vuodessa tuhansien eurojen kysymys perheille, johon ei ainakaan minulla ole suoraa vastausta.
Mutta jo se on hyvä alku, että tunnistetaan ongelma ja halutaan tehdä sille jotain. Silloin voidaan päästä siihen, että pohditaan vakavasti, mitä se jotain olisi. Tässä joitain ajatuksiani.

Tarvitaan vahvaa yhteiskunnan tukea. Valtion ja kuntien pitää tukea enemmän lasten ja nuorten liikuntaa. Valtion vuoden 2023 budjetin kokonaissumma on 81,3 miljardia euroa. Tästä liikuntatoimi on 0,16 miljardia euroa eli noin 0,2 prosenttia.

Jos lapsille ja nuorille halutaan tasa-arvoisemmat mahdollisuudet liikkua, pitää yhteiskunnan tuen olla suurempaa. Ja tuen pitää suuntautua nimenomaan ruohonjuuritasolle. Kuntien pitää rakentaa olosuhteita harrastaa ja tukea seuroja, jotta kenttä-, sali- ja hallivuokrat eivät nouse kohtuuttoman korkeiksi.

Toinen asia, jota pitää elvyttää, on seurahenki. Nykyään liian moni meistä vanhemmista ajattelee, että urheiluseurat ovat palveluntuottajia, joilta me vanhemmat ostamme lapsillemme liikuntapalveluja.
Meidän pitää ajatella olevamme osa seurayhteisöä ja tätä kautta löytyy toivottavasti uudestaan enemmän talkoota ja myös pystymme entistä paremmin seuran ja joukkueiden sisällä tukemaan myös niiden perheiden lapsien osallistumista, joilla on vähemmän varaa.

Kolmanneksi seuroissa ja joukkueissa pitää miettiä, olemmeko itse tehneet harrastamisesta entistä kalliimpaa. Toimiiko seurassa varusteiden kierrätys, hankitaanko jo nuorena liian hienoja ja kalliita varusteita, onko kaikki pitkät kisamatkat tai majoitukset hotelleissa välttämättömiä? Jos yhdessä sovitaan, ettei kukaan osta joukkueessa niitä hienoimpia luistimia, kenkiä tai mailoja, ei tule sitten kenellekään paineita kilpailla joukkueen sisällä varusteilla.

Tiedän että kaikkea tätä tehdään jo niin liitoissa kuin seuroissa, mutta edelleen paljon on tehtävää. Jokaisella lapsella pitää olla oikeus harrastaa halutessaan myös tavoitteellisesti urheilua, perheen taustasta riippumatta.